IKÄKRIISI

 

Reilun kuukauden kuluttua koittaa taas joka vuotinen juhlapäivä, nimittäin syntymäpäivä. Silloin pamahtaa täyteen kokonaiset 27-vuotta. Nuorihan mä olen sillä 50-vuotiaiden mittakaavalla. Jos rehellisiä ollaan, niin en mä koe ikäkriisiä vuosista, tai vanhenemisen merkeistä. Enemmän kriiseilyä ja ahdistusta aiheuttaa se, ettei tiedä, mitä tulevaisuudella tekisi. Vuosia tulee lisää ja se elämän punainen lanka, unelmaduuni ja jonkinlainen suunnitelma, pysyvyys on ihan hakusessa minun kohdallani.

Töihin menen varmasti au pair vuosien jälkeen, koska ei minusta kotiäitiä vielä leivota, enkä mä kahden "lusmuvuoden" jälkeen halua enää samaan malliin jatkaa. On tehtävä rahaa, maksettava opintolaina pois ja löydettävä oma paikka jostakin päin maailmaa. Toki matkustelu kiinnostaa, mutta jollakin sekin lysti on maksettava. Olen löytänyt itsestäni sen aikuisen Miran, joka sanoo että velvollisuudet, kuten opintolaina on hoidettava pois alta ja oma talous on turvattava.

Au pairin pesti ei varsinaisesti kuljeta minua kovaa vauhtia eteenpäin unelmaduunin metsästyksessä, mutta ainakin on aikaa ajatella ja etsiä itsestään niitä ideoita. Eikä sitä ikinä tiedä, mihin elämä kuljettaa. Elämä on sellainen ketjureaktio, että yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja sitä rataa. Ehkä tämä elämänvaihe kuljettaa minut juuri sinne, minne kuulunkin. Äiti tapasi aina sanoa, ettei yksikään työkokemus ole merkityksetön, vaan kaikki on hyvää kokemusta omaan CV:hen. Tottahan se on, täällä opin kieltä, olen päässyt seuraamaan vierestä pienen lapsen kasvua ja kehitystä, vaihtamaan vaippoja, leikkimään, tekemään ruokaa ja kotitöitä.

Siinä ois hyvät eväät kotiäidin rooliin, mutta se ei ole lähi vuosien suunnitelmissa. Ensisijaisesti haluan löytää kivan duunin, luoda uraa ja laittaa oman talouden kuntoon. Koska töihin on pakko mennä, ois kiva löytää duuni, josta vois innostua, jonne ois kiva mennä ainakin useimpina päivinä. Ois kiva tehdä välillä jotain muuta, kuin hoitajan pestiä, mutta toki sairaanhoitaja voi toimia niin monella eri erikoisalalla, että ei se ole täysin pois suljettu vaihtoehto. 

Ainoa asia, joka ikääntymisessä ahdistaa, on ajan kuluminen, tiedottomuus, epävarmuus tulevaisuudesta. Tavallaan sitä luottaa siihen kyllä kaikki järjestyy -fraasiin, mutta mun elämäni kohdalla mikään ei vaikuta olevan kovin varmaa. En tiedä missä maassa tulen asumaan, saati sitä, millä saan elantoni tulevaisuudessa. Työpaikkoja ei voi vielä hakea, koska kotiin paluuseen on niin paljon aikaa, enkä lopulta tiedä hakisinko töitä Suomesta, vai ulkomailta. Elämä on yhtä kysysmerkkiä, eikä mun pitäisi vielä murhetia näitä asioita, kun kotiin paluu häämöttää vajaan puolentoista vuoden päässä. 

-M

Kuvat: Marika Vz, edit by me.

Ei kommentteja